The Suspicious World of Beauty

EI en mä vaan pysty ymmärtämään sitä, miten jokaikinen asia, jonka sanot ja kaikki mitä teet voidan jotenkin kääntää sinua vastaan? Kehenkään ei voi luottaa, kukaan ei käsitä yksilölisyttä. Jotkut näkevät asiat toisin, mutta jokainen sana ei ole tarkoitettu herjaksi. Onko se niin kamalaa jos joku kertoo tosielle että olit humalassa, näytit ja käyttäydyin oudosti? Onko sillä niin väliä. Kaverit pelkäävät toistensa reaktioita eilisillan tekemisiinsä, niin etteivät uskalla kertoa siitä läheiselleen, hyvälle ystävälleen. Sehän voisi vaikka suuttua! Antaisit mennä vaan, ymmärtäisit ketä oikeasti arvostaa, on reilu ja tinkimättömästi omaitsensä. Häpeä. Onko ystävän auttaminen liian kamalaa? Ei se ole. Ja silti niin harva sen uskaltaa tehdä. Niin harva uskaltaa apua pyytää. Miten helvetissä luulette kenenkään tulevan tarjoamaan apua jos et uskalla ääneen sanoa, että sattuu?
Jos olisin roskalaatikko pihalla ja sinä se pihapiirin kiusaava läskipallo, tulisitko potkimaan minut kumoon? mitä pahaa se roskis sinulle teki? Se on siinä pitämässä Sinun pihasi siitiä ja miten kiität häntä?
Odotan sitä hetkeä kun pääsen pois tästä paikasta, joka sijaitsee helvetinporttien vierellä. Toiseen samanlaiseen kaupunkiin.
Tämä paikka jonka nimi voisi olla epäilys, halveksunta tai kaksinaamaisuus. Ainoa paikka joka täällä näyttää kauniilta ja, jonka varrella voit hetken luulla olevasi turvassa - jokiranta. Hetken jälkeen auringonnousun keskellä kesää. Eilisillan juhlijoiden roskat on kerätty pois. Joku teki sen puolestasi. Punaiset kukat, joille kukaan piruista ei ole keksinyt nimeä, avaavat terälehtiään hiljaa lämpötilan kohotessa.
Silloilta molemmilta puolilta minua kuuluu jo autojen äänet. kiihdytykset, joiden tarkoituksena on vain näyttää muille miten hyvä kuski olen! Tämä auto Korvaa itsetunnossani olevat kolot. Kolot joissa huutaa pieniä olioita vailla rohkeutta tulla valoon. Vihaiset herrat huudattavat merkkiääntä, koska edellä ajava on liian hidas. Seuraavan mielestä se ei ole hänen vikansa vaan edempänä mateleva autokoulun ensikeralainen ratissa.
Mikä ääliö! Voisi opetella ajamaan tai painua hiiteen täältä tukkeena olemasta. Mahtoiko tuo, aina niin kokenut ja täydellinen kuski muistaa, että on ollut siinä ratissa itsekin joskus ensimmäisen kerran. Mikään ei ikinä ole minun vikani, se johtuu muista. Jos kaikki aina on muiden vika, kuka mokasi ensimmäisenä? Kaunis kesäaamuni tärveltiin jo ihmisluonnolla.
Jos kaikki alkoi vain siitä yhdestä käärmeestä ja omenasta. oliko käärme kohtalo, viettelys vai vain virhe DNA'ssa? Omena vain tuhon välikappale ja symboli lopun alulle jo ennen kuin tarinan ensimmäinen sivu on luettu loppuun. Takin voin ottaa jo pois, aurinko on jo niin korkealla, että se lämmittää käsiäni ja kutittaa nenänpäätä. Voin ottaa takin pois. Takin joka verhoaa kädet ja käsivarret. Niin moni ihminen on niistä käsistä ottanut kiinni. Kuinka moni niistä ihmisistä jotka kättelivät minua työhaastatteluissa tai tutustuessa virallisissa puitteissä tietää, että näillä käsillä olen lyönyt surusta, vihasta ja inhosta. Lyönyt enkä kadu. Onko ihminen sairas jos ei kadu tuotettuaan toiselle kipua? Onko se sairasta jos toinen huutaa sinulle herjauksia jotka viiltelevät sisintäsi kuin tylsät veitset, aiheutten kipua ja epäsiistejä viltoja, joista jää aina ruma arpi. Onko sairasta lyödä toinen hiljaiseksi ja olla katumatta? Mitä jos toinen löi minua ensin? Joudunko helvettiin? Mutta jos vain puollustin itseäni. Täältä ei pitä matka olisi. Olen varma jos hyppäisin tuonne polkupyörien, ruumiiden ja kaljapullojen sekaan pääsisin koputtamaan helvetin portteja. Avattisiinko minulle? En tiedä jos itse Saatana tulee ovelle nauraen säälittävyyttäni.
Et ole murhannut, varastanut tai raiskannut. Ansioluettelosi ei riitä tänne.
Olen minä sydämmen varastanut, särkenytkin ja hävittänyt se sykkivät palaset kauas toisistaan. Ei hän silti minua helvettini huolinut. Olisin päässyt, mutta hän tiesi minun keränneen ne itse pois heittämäni sirpaleet ja palauttaneen ne takaisin oikeaan rintaan sykkimään vähän enemmän haavoittuneena, kuin enen minua. Hän tiesi sen.
Jos saatana olisi minulle oven avannut, näin sen olisin pelännyt päättyvän. Entä jos kuolen pois vahingossa, tarkoituksella tai ihan vain ajan poikki kuluttamana. Onko se taivas niin hieno paikka kuin uskonnonkirja ja päiväkerhon täti väittivät? paikka, jossa kaikki annetaan anteeksi, kukaan ei ole toiselle paha, eikä sinuun satu. Miksi tavoittelisimme sitä paikkaa? Olemme tottunet elämään helvetin porteilla valmiina putoamaan lopulliseen pimeyteen. Onko ihminen niin rohkea, että luopuisi tuskasta josta on hänelle tullut arkipäivää? Tunne joka on se oma mukavuusalue? Mukavaa tuskaa! kuulostaa jopa kauniilta, ihan yhtä kauniilta kuin tuo aurinko, joka saa nimettömät punaiset kukat nostamaan päätään, huutaen kiitosta. Mitä ne huutavat illansuussa, kun heidän elinvoimansa lähde, lämpö, katoaa? Miten heidän yönsä pelottaa. Pelko siitä ettei valo enää palaisi? Selviäisikö ihminen jos emme olisi niin tuudittautuneita tietoon, että aurinko tulee aina uudelleen aamulla, tälläisinä aamuina, joina joku istuu sitä odottamassa. Kuinka moni ihminen vain sekoaisi? Kuinka moni uskoo väitettyyn maailman loppuun ja kuka uskoo siihen, mitä on aina väitetty: aamulla se taas tulee. Pitkä yö. Yö joka olisi ikuisuuden? Osaisitko kuvitella sen vai nauratko vain minulle hullu nainen tyydy siihen mitä on annettu, älä mieti moisia.
Jos en minä niin kuka? Ihminen on synnynnäinen tappaja. Meillä on käsittämätön halu tappaa kaikki ympäriltämme. Tapamme välinpitämättömyydellä. Minä, minä, minä ensin. Vain minä sinun arvosi on paljon alempana kuin minun. Jos elämämme punnittaisiin ja hinnoiteltaisiin, olen arvokkaampi kuin sinä. Ei sillä väliä oletko kunigas vai narri, minä painan enemmän kuin sinä. En vapauttanut orjia enkä auttanut mustaa naista tien yli niinkuin sinä, mutta olen silti arvokkaampi, MINÄ. Niinkuin minäkin syytän noita turhautumuksen ja syyttelyn vallassa vellovia autoilijoita oman rauhani, portin nurkan hiljaisuuden, tuhoamistesta niin me kaikki syytämme muita omasta mukavasta tuskastamme.

Ei sillä ole väliä mitä teet, mitä sanot, mitä ajattelet.

Täällä siitä rangaistaan. Rakkaudesta rangaistaan. Läheisyydestä rangaistaan. Olemme puolueellisia. Ystävämme lähellä ja vihollisemme vielä lähempänä, vain siksi, että varmistat kohtaavasi tarpeeksi kipua.
Et ymmärrä omaa parastai, vaan teet niinkuin ympäröivä maailma sinut opetti. Rakkaus viholliseen. Rakkaus rakkaaseen. Kumpi sattuu enemmän vai onko rakas se vihollinen. Hän joka kilpailee kanssasi jokapäivä paremmuudesta. Esittää viatonta. Antaa sinulle jotain, mutta varmistaa saavansa jotain vastineeksi. Yrittää saada sinut uskomaan, että olet riippuvainen et voi elää ilman rakasta. Rakasta rakkautta.
Tämä absurdi käsitys rakkaudesta.
Tuo nainen joka ulkoiluttaa koiraansa toisella puolella jokea, näin hänet torilla ostamassa kukkia.
Hän sanoni nii rakastavansa punaisia ruusuja. Kuka hänelle on kertonut miten rakkaus määritellään? Voiko kukkaa tai väriä rakastaa. Takoittaako rakkaus vain pitämistä. Onko vain keksitty sana, joka kertoo sinun olevasi tosissaan. Kertoo sinun pitävän vähän enemmän kuin muut? Onko kukan ikinä määritellyt mitä rakkaus todella tarkoittaa, miltä se tuntuu vai tuntuuko se yhtään miltään. Kuuluuko rakastaa sitä, jonka kanssa on lämmin ja pehmeä, joka sylissä tuntuu hetken pääsevän eroon mukavasta tuskasta vai onko rakkautta voittaa itsensä voittamalla toinen? Voittamalla ikuisessa paremmuuden kilpailussa se yksi ainoa valitsemasi vastustaja, riittääkö vain yhden voittaminen. Vai voitettuasi, otatko uuden vastustajan? Jätetään hävinnyt, pieni ja mitätön jalkoihin jääjä istumaan yksin ojaan Irwinin ja rentun ruusun kanssa.
Pudotkoon sinne, hänet on voitettu, olen parempi. Voittaja.

Kevät on se aika jolloin valitaan vastustajat. kevät on rakkauden kukoistus aikaa. valtataistelu alkakoon! Kevät on rakkaudelle, kesä ilolle, syky alakulolle ja talvi valmistautumiselle uuteen vuoteen, uuteen aikaan ja uuteen kierrokseen, joka on aivan samanlainen kuin edellinenkin? Minulle kevät on toive, toive siitä että joku tajuaisi oman mitättömyytensä ja arvonsa ja laskisi itsensä pois ikuisesta kilpailusta, ehkä se voin olla minä.
Kesä on viha. Viha koko maailman helvettiä kohtaan. Loppumattonta välinpitämättömyyden tunnetta kohtaan.
Syksy on kosto. Kuka tahansa, joka minua yritti lyödä omalla itse itselleen myönnetyllä kruunullaan, saa tuntea minun vihani. Se on kiehunut tarpeeksi, jotta voin antaa höyryn hukuttaa ja myrkyttää kaikki maailman vääryys, johka koskee likasilla mustilla käsillään minuun, jättäen mustelman jokaisesta hipaususta.
Talvi on rauha. Lama. Aivan kuin mustien ihmissieluja syöneiden olentojen ruumiit vain vajoaisivat polvilleen, jäätyisivät kiini ja kuolisivat pois. Helvetin portitkin ovat jäätyneet kiinni Aurajoen alla.

Odotan kevättä, minä odotan ja aloitan alusta, vielä joku kaunis päivä viikatemies tulee ja korjaa teidät kaikki minun syleilyyni.

Aamuni rauha meni jo. Aurinko nousi. Ihmiset löysivät tiensä tänne. Paikkaan, joka on ainoa tyyssia, jossa voin hetken hengittää ahdistavalta maailmalta ja ihmisluonnolta, omalta itseltäni. Nyt kun liian moni muu on löytänyt tiensä tänne porttien eteen odottamaan niiden aukeamista, on minun vuoroni lähteä. Minun ei tarvitse istua ja odottaa jotakin merkkiä tai henkilöä näyttämään oman sieluni pimeys. Tiedän sen itse. Olen niinkuin muut. Minä itse olen yhtä häikäilemätön ja julma kuin muut. Rakastan mukavaa tuskaani yhtä paljon, kuin muut.
Kävellessäni aninkaisten mäkeä ylös. Tunnen niiden mustien käsien hivelevän niskaa ja kuiskivan korvaani totuuden: sinäkään et tiedä kuka olet.